Saavun vesibussilla ihan hotellini viereisellä olevalle asemalle. On jo pimeää, mutta kihisen uteliaisuudesta päästä näkemään kaupunkia. Vien reppuni huoneeseen ja tutkin hetken vastaanotosta saamaani karttaa. Vastaanottovirkailija merkitsi karttaan parhaat reitit Rialton sillalle ja Pyhän Markuksen aukiolle. Päätän lähteä käväisemään aukiolla siinä toivossa, ettei tähän aikaan siellä olisi enää turisteja. Venetsian labyrinttikadut puijaavat minua kuitenkin heti ja löydän itseni ihan toisaalta. Huomaan lähellä vanhemman pariskunnan, joka tuli kanssani samalla vesibussilla lentokentältä. He ovat joutuneet saman labyrintin eksyttämiksi ja neuvottomina tutkailevat karttaansa. Katsomme hetken karttaa yhdessä ja tunnistan heidän majatalonsa sijaitsevan oman hotellini takana. Nappaan pariskunnan toisen vetolaukun mukaani, kun lähdemme suunnistamaan oikeaan suuntaan, pariskunnan rouva kun kulkee vaikeannäköisesti kepeillä ja mies yksin kantaa kahta vetolaukkua useita siltoja ylös ja alas johtavia portaita pitkin. Minulla ei ole enää kantamuksia ja pariskuntaan verrattuna olen nuori. He kertovat tulleensa Britanniasta Italiaan kahdeksi viikoksi. Reittini on onneksi jäänyt mieleeni ja löydän helposti hotellin viereiselle aukiolle. Jätän väsyneet vanhukset aukiolle odottamaan, kun piipahdan umpikujan näköiselle, mutta kulman takana kulkureitiksi paljastuvalle kujalle ja sitä pitkin seuraavalle mutkan takaiselle aukiolle. Löydän hyvin piilotetun majatalon sieltä. Pariskunta pääsee vihdoin lepäämään. Minä ihailen hetken öistä kanaalia ja päätän itsekin painua pehkuihin.
Seuraavien päivien aikana eksyn tahallaan ja vahingossa monen monta kertaa. Vähitellen askeleeni löytävät oikeat reitit ja kadut. Aukiot käyvät tutuiksi ja keksin vaihtoehtoisiakin reittejä jo tutuiksi käyneille. Minulle muodostuu vakiominimarket, josta haen vettä ja naposteltavaa. Samat tarjoilijat hyörivät ravintoloidensa terasseilla Campo Santo Stefanon aukiolla hakiessani suojaa rankkasateelta kuin istahtaessani nauttimaan auringonpaisteesta punaiselle penkille aukion laidalle. Rakastan reissuissa juuri tätä tuntemattoman kaupungin muuttumista tutuksi, vieraiden, satunnaisten katujen vaihtumista järjestykseksi ja reiteiksi. Pääsen hetkeksi sujahtamaan johonkin toiseen arkeen ja maailmaan, jossa minä olen satunnainen vierailija ja kuitenkin osa sitä kaikkea hetken verran. Parasta on päästä seuraamaan tavallista elämää syrjässä turistireitiltä.
Tällä kertaa löysin sen Dorsodurosta, jonne huomasin askeleeni johdattavan minut kuin huomaamatta kerta toisensa jälkeen. Minun Venetsiani löytyi ennen kaikkea sieltä, ei Rialtolta tai Markuksen aukiolta, jossa jatkuva turistien virta velloi nähtävyydelta toiselle tukkien parhaat näkymät vain parhaat selfieiden tai poseerauksien toivossa. Dorsoduron kanaalien varrella oli toisenlaista elämää, pysähtyneempää ja arkisempaa: Mummoja hakemassa vihanneksia toriveneestä, äitejä ja isiä tulossa lasten kanssa kotiin työpäivän jälkeen, opiskelijoita kulmabaarin edessä olutlaseineen. Toivottavasti turistimassat eivät tänne löydäkään.
Yhtä nopeasti kuin Venetsia kietoi minut otteeseensa, olen taas lentokentällä matkalla kotiin. Aamulla herään omassa sängyssä perheen tuttuihin ääniin enkä hotellin viereiseltä aukiolta kuuluvaan puheensorinaan ja vetolaukkujen kolinaan, kuten edellisinä aamuina. Hotellin suihkusaippuan tuoksu viipyilee vielä ihollani ennen kuin pesen pois matkan tomut ja palaan arkeeni kotona. Lapset odottavat innolla tuliaisiaan ja muistavat ne saatuaan halata äitiä vuorotellen. On kuulemma kiva, kun olen taas kotona. Ajatukseni karkaavat Venetsian kaduille pitkin päivää. Kauppaan lähtiessä käsilaukusta löytyy kuitteja ja Venetsian kartta. Niitä en enää tarvitse. Laitan kuitenkin kartan talteen – ensi kertaa varten.
Vastaa