Kello on Malediivien paikallissaarella tarpeeton. Päivää rytmittävät minareetista kaikuvat rukoukset ja aurinko. Ensimmäiset verhojen välistä kajastavat auringonsäteet herättävät rukouskutsun säestyksellä vähän ennen puolta seitsemää. Aamiaisen jälkeen on ihana mennä rannalle puiden varjoon lukemaan ja vahtimaan vedessä viihtyviä lapsia. Välillä nousen aurinkotuolistani ja kävelen pitkin palmujen reunustamaan valkoista hiekkarantaa. Vauvahai ui rantavedessä ja yrittää saada erotettua isosta kalaparvesta jonkun kovaonnisen pikkukalan aamiaiseksi. Vesi on lämmintä kuin linnunmaito ja käynkin useasti uimassa ja vain lillumassa kristallinkirkkaassa meressä. Puolen päivän jälkeen kajahtava kutsu havahduttaa rannalla lepäävän ja muistuttaa lähestyvästä nälästä ja lounasajasta.
Ravintolaan ei kannata mennä sudennälkäisenä, sillä ruoan tuloon menee tunnin verran. Keittiössä kokkina on paikallinen nainen, joka tekee ruoat alusta saakka itse. Täyteläistä kalacurryä, paistettua riisiä, grillattua red snapperiä. Jos ei halua istua joutilaana voi ruoan käydä tilaamassa jo etukäteen tietyksi ajankohdaksi. Minusta on vain hauska seurailla viereisten pöytien miehiä, jotka pistäytyvät cafessa, syövät hedhikaa eli short eatseja (pieniä palleroita, joita paikalliset syövät lounaaksi ja välipaloiksi), pureskelevat ruoan päälle betelpähkinöitä ja juovat teetä. Perjantaisin, muslimien pyhäpäivänä, ravintolat täyttyvät poikkeuksellisesti perheistä keskipäivän rukouksen päätyttyä.
Täällä aikaa tuntuu olevan loputtomasti. Lounaan jälkeen lähden kulkeskelemaan pikkuisen saaren kapeilla kujilla tunnustellen pehmeää hiekka paljaiden varpaitteni alla. Pääkadulla ohitan kaksi pientä ruokakauppaa, jotka Suomessa luokiteltaisi elintarvikekioskeiksi. Silti ne ovat saaren ainoat. Matkamuistokauppa on auki kerran viikossa, kun resortista saapuu vierailijoita. Unelias pääkatu halkoo koko pikkuisen saaren ja meren voi nähdä jokaisen poikkikadun päässä. Jään istumaan lähelle satamaa, sillä siellä on aina elämää, jota katsella. Varjossa jättimäisten vanhojen puiden alla roikkuvat verkkokeinut heiluvat kevyessä tuulessa vieressäni. En kaipaa muuta viihdykettä kuin edessäni kirkkaan turkoosin eri sävyissä kimmeltävän meren. Arki, velvollisuudet, suorittaminen ja tehokkuus ovat jossain hyvin kaukana. Tähän olotilaan haluaisin jäädä.
Paikallisillakaan ei näytä olevan kiire. He istuskelevat ikivanhojen puiden varjoissa, naiset ja lapset yhdessä ryhmässä, miehet omissa ryhmissään kaikessa rauhassa. Kolmesti viikossa Malesta, vajaan neljän tunnin matkan päästä, saapuva paikallislautta tuo odotetut ruoka- ja tavaratäydennykset kauppoihin ja ravintoloihin. Yhtäkkiä saarella on kuhinaa hetken verran. Kottikärryt kuljettavat tavarat laiturilta kapeita hiekkakujia pitkin vaivalloisen näköisesti perille määränpäähänsä. Täällä ei ole autoja, ei mopoja. Uusia jäätelömakuja, hedelmiä, sipsejä saa taas. Laiturilla vastasaapuneet turistit rinkkoineen etsivät vieraitaan vastaan tulleiden guest housejen työntekijöiden kylteistä tuttua nimeä.
Lähempänä neljää auringon polttavin terä alkaa vaihtua lempeämpään lämpöön ja samalla rukouskutsu autioittaa puiden alla varjossa hetki sitten varattuna olleet verkkotuolit ja keinut. Minä voin rauhassa jatkaa vielä lukemista. Parin tunnin päästä, iltapäivän kääntyessä iltaan aloittavat pienet ja isommat miehet jalkapallon pelaamisen joko paikallisten rannalla tai jalkapallokentillä, joita tuntuu löytyvän pienimmältäkin saarelta. Naiset istuvat sivummalla ja katsovat ilakoivia lapsia. Sitten yhdessä auringonlaskun kanssa kuuden jälkeen kaikuva rukouskutsu valmistaa paikalliset ja turistitkin valmistautumaan illallisaikaan. Päivän viimeinen rukouskutsu tulee ennen kahdeksaa. Sen jälkeen voi nousta illallispöydästä ja istahtaa vielä hetkeksi rannalle katsomaan uskomattoman kirkasta tähtitaivasta, jota ei valosaaste pilaa. Yön lämpö viipyilee iholla. Täydellisen rento päivä alkaa olla päättymässä vain saadakseen seurakseen lisää samanlaisia.
Vastaa