Olen lähdössä tänään viikoksi matkalle – yksin. Asia on herättänyt ristiriitaista vastaanottoa niissä, jolle olen sen kertonut. Muutama ihmetteli, kuinka voin jättää perheeni viikoksi
Minulla on ollut matkakuume ihan lapsesta saakka. Parikymppisenä sinkkuna pystyin lääkitsemään matkakuumettani ihan vapaasti ja se oli mahtavaa. Matkoilla koen olevani täysin elossa. Viimeiset kohta 12 vuotta olen ollut äiti, vaimona vähän kauemmin. Etenkin äitinä oleminen asettaa toki tietyt realiteetit matkustamiselle, kuten ihan sille arjellekin. Olen eri mieltä siitä hokemasta, että lapsen saaminen ei muuta minua/elämää/matkustamista. Kyllä muuttaa ja sen kuuluukin muuttaa. Lapsi ei ole mikään lelu, joka vain kulkee mukana vanhempien mielihalujen mukaan. Me olemme matkustaneet paljon lasten kanssa, mutta se on erilaista kuin ennen. Välillä on ihana saada päättää itse matkan tahdista ja suunnitelmista. Lasten kanssa on kuitenkin aina mietittävä, kuinka matka on myös heille mielekäs. Ja sitten päälle ne huolehtimisvelvollisuudet. Ihan rehellisesti, minusta mukavinta on matkustaa mieheni kanssa kahdestaan, vaikka lapsia tuleekin aina ikävä. Mutta usein meillä ei ole mahdollisuutta matkustaa kahdestaan, eikä miehellä sitä paitsi ole samanlaista matkakuumetta kuin minulla, vaikka hän matkustamisesta tykkääkin. Niinpä matkustan myös yksin ja nautin siitä kovasti.
Yksin matkustaminen on itsekästä: lapsille tulee ikävä ja mies joutuu yksin hoitamaan kaikki arjen velvollisuudet. Tuosta jälkimmäisestä en olisi niin huolissani, sillä meidän perheessä minä olen se, joka käyttää omia lomia lasten loma-aikojen hoitamiseen, mies ei koskaan. Ollaan varmaan siis ihan tasoissa tässä suhteessa. Lasten ikävä on tosi kurjaa. Etenkin meidän kuopus on sellainen, että ikävöi jo muutenkin helposti. Mutta ollaan juteltu, että ikävä on oikeastaan vain merkki siitä, että elämässä on rakkaita ja ihania ihmisiä. Onneksi pahin ikävä yleensä laantuu päivän tai parin päästä. Vaikka perheelle koituu yksinmatkustamisestani haasteita, uskon että he myös saavat matkoistani jotain (tuliaisten lisäksi 😉 ), nimittäin onnellisen, rentoutuneen ja tasapainoisen äidin. Minä matkustan itsekseni tai ystävän kanssa ilman perhettä pari kertaa vuodessa. Avioeroperheessä lapset saattavat olla erossa äidistään esimerkiksi joka toinen viikko ja siitä huolimatta lapset ovat onnellisia ja tasapainoisia. En todellakaan usko, että minun vähät matkani vahingoittavat lapsiani.
Kohta lähden kohti lentokenttää. Pojat ehtivät kotiin ennen lähtöäni, miehen ja kuopuksen halasin jo aamulla. Minulle tulee taas kova ikävä perhettä ja aina jossain kohtaa viikon matkaa saan itseni kiinni pohtimasta onko matka ikävän arvoinen. Taitaa olla, kun aina lähden uudelleen. Minkäs sitä matkakuumeelle ja vapaudenkaipuulle voi.
Onko sinusta ok matkustaa ilman perhettä? Onko se epäreilua perheelle? Voiko parisuhteessa matkustaa ilman puolisoa?
Vastaa